Banaue, Philippines

Kun pronssi oli pokattu ja olympialaiset saatu siten kuta kuinkin onnellisesti paatokseen, oli viisumissa armonaikaa viela nelisen paivaa. Manilassa kykkiminen ei tuntunut hyvalta vaihtoehdolta vaikka kaupungille jo vahan alkoi lampenemaankin, joten paatin napata bussin kohti pohjoisen ykkosnahtavyytta, riisiterasseja.

Olevinaan vanhoista reissuista viisastuneena nappasin ilmastoituun bussiin mukaan pitkat housut, villasukat, fleecen ja pipon jotta poikkeuksetta arktisella vaihteella puhaltava ilmastointi ei torpedoisi koko matkaa. Vaan loytyipa yon aikana viela jostain sellainen kierrosluku ilmastointilaitteeseen etta eipa riittanyt tamakaan varustus, ensi kerralla taytynee ottaa suosiolla makuupussi matkaan.

Aamukuudelta saavuttiin Banaueen, ja parin tunnin tirsojen jalkeen tein sitten diilin tricycle-kuskin kanssa loppupaivasta ja kavin katselemassa ensimmaisen satsin nahtavyyksia. UNESCOn maailmanperintokohteiden listaltakin loytyvat terangit eivat tuottaneet pettymysta, nakymat niin alhaalta kuin ylhaaltakin olivat huomattavan muikeita. Suurin osa on kaiverrettu pitkalti kasityona vuorien kylkeen rapiat 2000 vuotta sitten, ja useimmat ovat vielakin kaytossa. Eraan nakoalapaikan nakyma loytyy myos 1000 peson setelista.

Loppupaivasta kavin pyorahtamassa laheisessa pikkukylassa, josta mainittakoon kylalaisten hyvinkin vanha tapa sailyttaa esi-isiensa luita. Kun sukulainen kuolee, pidetaan massiiviset usean paivan pirskeet, ja ruumis haudataan kuudeksi vuodeksi. Taman jalkeen luut kaivetaan ylos, ja juhlitaan viela toistamiseen. Luut kaaritaan sitten kankaaseen, jossa niita sailytetaan ja aina tarpeen vaatiessa kaivetaan esiin. Esimerkiksi paansarky johtuu kuulemma siita, etta muurahainen kavelee esi-isan kallossa, joten ei auta kuin kaivaa luut esiin ja puhdistaa huolella. Itse sain ihastella kuvissa esiintyvan naisen isoisoisoisan hyvin muodostunutta kalloa ja muita luunkappaleita.

Toisen paivan aamuna siirryin laheiseen Batadin kylaan, jonne ei ole olemassa lainkaan autoteita, vaan lahimmalta tielta saa kavella viela kolmisen varttia vuorenrinnetta alas ennen perille paasya. Perilla odottikin sitten yksi reissun leppoisimmista ja kauneimmista kylista, todella saali etta taalla oli aikaa viettaa vain yksi paiva. Majapaikan ikkunasta avautui huikea riisiterassien muodostama amfiteatteri, josta olisi voinut maalauksen tai pari rustata jos sivellin pysyisi kadessa. Lahistolta loytyi myos ihan tyylikas vesiputous, jonne sain oppaakseni kaksi pikkupoikaa hintaan 10 pesoa (0,15e) per naama. Rahat aikovat kayttaa kuulemma kuminauhoihin ja marmorikuuliin.

Mainittakoon viela etta pari vuotta sitten Batadille vievalla polulla tapahtui varsin ikava valikohtaus, kun paikallinen mies tappoi alueella vapaaehtoistyontekijana olleen amerikkalaisen Julia Campbellin. Tekija saatiin kuitenkin pian nalkkiin ja loppuelamakseen selliin, eika yksittainen valikohtaus ainakaan mainittavasti pelottanut turisteja pois.

Seuraavana aamuna piti tehda kavelyreissu toiseen suuntaan eli ylospain, ja olipa kylla huomattavan tuskaista puuhaa. Vakisin piti painaa eteenpain kun vanhat mummot meinasivat tulla omiani painavimmilla kantamuksilla portaissa ohi. Pistettakoon ohuen vuoristoilman piikkiin. Kokeilin myos jonkin aikaa kuskata 40-50kg:n riisivarrasta ylospain, kovin koykaista ei ollut tamakaan. Muistoksi jai viela hyvan kokoinen mustelma olkapaahan.

Ilta ja yo menivatkin sitten sompaillessa muutaman eri kaupungin kautta Clarkin kentalle, jossa _ei_ sitten voi nukkua, silla sisaan paastetaan vasta check-inin auetessa. Kuusi tuntia kuluikin sitten pihalla penkkia kuluttaessa.

Kaksi kuukautta Filippiineilla kului todella vauhdikkaasti, ja nakemista ja tekemista riittaisi helposti ainakin toiseksi kahdeksi. Tassa vaiheessa tuntui kuitenkin ihan hyvalta ajalta vaihtaa maisemaa, ainahan on se seuraava kerta. Parissa kuukaudessa kerkesi joka tapauksessa kiertamaan hyvin merkittavan osan maata, ja ihmisten hyvan englanninkielentaidon vuoksi myos oppimaan siita huomattavan paljon. Tuntuukin etta Filippiinit on ensimmainen maa, jonka voi ainakin jossain maarin sanoa todella nahneensa.

-Petteri