Dumaguete, Philippines

Oikein hyvaa viikon alkua vaan itse kullekin!

Reilun 100 matkustuspaivan jalkeen koitti tosiaan viimein vaistamaton, ja porukka hajaantui ainakin hetkeksi. Koska omat suunnitelmani ovat lahimapana alkuperaisia (ja koska Ville pysynee melko stationaarisena), on blogin kartta tuleva seuraamaan minun paahanpistojani kunnes taas tormataan Villen kanssa. Pate antoi ystavallisesti digipokkarinsa lainaan loppureissuksi, joten kuvallistakin dokumentaatiota on onneksi mahdollista saada.

Nykyinen suunnitelma on suunnata lanteen kohti Palawania, mika on monien mukaan Filippiinien parasta antia niin luonnon, sukeltamisen kuin rotvayksenkin kannalta. Ainakin seuraavat pari kolme viikkoa menee varmasti helposti ennen kuin sielta on paassyt pois, katsotaan mika sitten on tilanne.

Mainittakoon etta katsoin taman myos hyvaksi ajaksi liittya <a href="http://www.couchsurfing.org/"> Couchsurfingiin</a>, ja olen kylla todella vakuuttunut. Onnistuin heti saamaan sohvan Dumaguetesta mihin saavuin tana aamuna, minka lisaksi todella mahtavia vinkkeja ja kontakteja tulee melkein kuin itsestaan.

Vaikka Filippiineilla ei ole kovinkaan montaa oikeasti nakemisen arvoista kaupunkia, on reilun 100,000 asukkaan Dumaguete ehdottomasti semmoinen. Kaupunki on siisti, lahelta loytyy todella hyvia sukelluspaikkoja ja yliopisto takaa vilkkaan yoelaman. Trekkailumahdollisuudet pitaisi myos olla erinomaiset, ja rantojakin lahistolla luonnollisesti piisaa.

Tassapa varmaan tarkeimmat. Moalboal oli ehdottoman mahtava paikka, kirjoittelen viime paivien toiminnasta lisaa myohemmin kunhan saan kuvia siirrettya koneelle.

-Petteri

P.S. Blogissa on edelleen jotain vikaa paivamaarien kanssa, joten ne eivat viimeisilta viikoilta pida oikein sinne painkaan paikkaansa. Jatkamme yllapidon ahdistelua asian suhteen.

Maanantai-iltana oli jannat paikat kun kohtasin elamani ensimmaisen Couchsurfing hostin. 23-vuotias Karen on amerikkalainen, Peacecorps-vapaaehtoinen joka tyoskentelee kahden vuoden pestissa naisten ja lasten kriisikeskuksessa. Hanen filippiinilainen isantaperheensa majoittaa usein myos muita vapaaehtoistyontekijoita, ja heiltapa itsekin sain nyt Karenin pyynnosta itsekin huoneen kayttoon.

Kun aamulla nousi omasta huoneestaan leveasta sangysta, ja kaveli alas jossa odotti massiivinen aamiaispoyta, taytyi yhtya toteamaan etta parhaat asiat ovat ilmaisia. Isantaperheelta loytyi massiivinen maara tietoa niin Dumaguetesta kuin sen ymparistostakin, joten suunnitelmat lahipaiville alkoivat hahmottumaan melko nopeasti ja suunniteltu kahden paivan visiitti alkoi tuntumaan kovin lyhyelta.

Tiistaiaamuna suuntasin ensin kolmella, sitten neljalla ja lopulta kahdella pyoralla naapurikylaan Valenciaan, josta olisi loytyman nahtavaa ja tehtavaa loppupaivalle. Ensimmainen etappi oli Casaroro Falls, reilun 30 metrin korkuinen vesiputous. Kun aikaisempi kokemus vesiputouksista oli lahinna oma suihku, niin naky oli todella huima. Uimaankin olisi paassyt mutta kylmaahan tuo oli, kun on 27-asteiseen veteen paassyt kerran tottumaan.

Vesiputousten jalkeen paiva oli viela sen verta nuori, etta paatin patikoida n. kolmen vartin matkan vuorta ylospain Japanese Shrinelle, joka merkkaa yhta japanilaisten viimeisista asemapaikoista ennen toisen maailmansodan loppumista. Itse muistomerkki oli juuri niin tylsa kuin olisi kenties voinut odottaakin, mutta sattuma pisti onneksi tassa vaiheessa sormensa peliin. Kavely takaisin vuoren alle olisi kestanyt huomattavan pitkaan ja matkamiesta alkoi laiskottamaan, joten kavin kyselemassa mahdollista moottoripyorakyytia vuorella asuneelta perheelta. Viiden minuutin paasta seisoin talon terassilla, kadesta loytyi jokin hieman kiljumainen kookosjuoma ja edesta huikea nakyma Dumagueteen ja mereen sen takana. Paikan omistajat Brian ja Jaman paljastuivat Karenin vanhoiksi tutuiksi, jotka olivat muuttaneet pois Dumaguetesta rakentaakseen jonkinlaisen ekoresortin vuoren huipulle. Ja resortilla tarkoitetaan siis tassa tapauksessa kahdesta tyhjasta huoneesta ja terassista koostunutta bambumajaa. Paikka alkoi juuri olemaan valmis, ja niinpa vuorelta lahtiessa oli kutsu vetamassa ensimmaiseksi vieraaksi. Nerokasta.

Viimeinen ja ehdottomasti yllattavin etappi oli pieni sotamuseo Valenciassa. Ovella odotti hyvaa matkaa paalle kahdeksankymmenen ollut vanha sotajermu, joka n. 90 asteen kulmassa kavellen ja poytiin nojaillen (kavelykepit ovat kuulemma heikoille) johdatti vieraan portaita pitkin alas "museoon", joka paljastui talon kellariksi. Mutta kokoelma olikin sitten melko vaikuttava. Erilaisilla tussareilla, sotisovilla ja ammuksilla olisi varustanut ainakin yhden komppanian sotilaita, ja mitalikokoelmalla palkinnut ne jotka lopulta jaavat henkiin. Kokoelman arvoa en osaa kun arvailla. Kaikkeen liittyi tietysti myos tarina, joten oppaan paastya vauhtiin paikassa vierahti varsin hyvan aikaa. Mies kaski myos ottamaan runsaasti kuvia, silla "kukaan ei kuitenkaan muuten usko mita taalla on", mutta kameran penteleesta loppui akku juuri sopivasti.

Dumagueten valittomasta laheisyydesta loytyy myos Apo Island, joka on yksi Filippiinien parhaita sukelluspaikkoja. Osanottajien puutteen vuoksi sukellus jai kuitenkin keskiviikkona viela haaveeksi, joten nappasin bussin Malatapayn pikkukylaan jossa oli perinteiset keskiviikkomarkkinat. Meininki oli todella mahtava, standeilta loytyi niin hedelmia kuin kalojakin kaikissa sateenkaaren vareissa, ja kokonaisen possun olisi voinut ottaa mukaansa joko omena suussa tai viela omin jaloin kavelevana. Myos harkia, lehmia, vuohia ja hevosia oli kaupan runsain maarin, ja paasinpa todistamaan jonkin lehman saamaa kohtaustakin. Vieressa katsellut poika kertoi kysyttaessa ytimekkaan analyysin tilanteesta: "It die".

Markkinoilta jatkoin viereiseen rantaan ja nappasin sielta veneen Apo Islandille, suunnitelmissa tutkailla saarta pinnan ylapuolella. En kuitenkaan paassyt rantaa pidemmalle kuin sattui katastrofaalinen moka. Vaansin venekuskin kanssa hinnasta, kun takavasemmalta puski massiivinen aalto, ja jatti tinkaajan vyotaroa myoten maraksi. Pikainen inventaario paljasti etta puhelin ja lompakko selvisivat suuremmitta vahingoitta, mutta kokonaiset kolme paivaa matkassa ollut Paten kamera ei ollut aivan yhta onnekas. Vehje on parhaillaan korjausliikkeen osaavissa (?) kasissa, joten toivotaan parasta. Vakuutus toki loytyy, joten suurin harmi tulee lahinna kuvien puutteen muodossa kunnes Ville liittyy taas poppooseen. Tahan mennessa olen joka paikasta onnistunut pyytelemaan muita ihmisia lahettamaan kuvia, mutta nama tulevat ymmarrettavasti hieman viiveella. Eli pahoittelen vahaista kuvien maaraa lahitulevaisuudessa, pistelen niita lisaa sita mukaa kuin saan kasiini. Hieman olen omankin kameran ostamista harkinnut tassa, joten katsotaan nyt. Villen kameraan tuskin on taman jalkeen lupa edes vilkaista :)

Itse Apo Islandissa ei lopulta ollut paljoa nahtavaa, mutta venekyydissa senkin edesta. Vakaus oli samaa luokkaa kuin olisi viettanyt koko puoli tuntia Sarkanniemessa, ja marempi ei luultavasti olisi perille paastya voinut olla vaikka olisi suorittanut matkan uimalla. Arvotavarat olivat sentas talla kertaa ruumassa turvassa.

Apo Islandin jalkeen kavin viela vierailemassa suomalaisen Katjan (Couchsurfingin kautta tamakin kontakti) luona, joka muutti Kambodzasta Dumagueteen perheensa kanssa jokin aika sitten. Erittain leppoisan illan aikana irtosi hyvien Kambodza-vinkkien lisaksi paljon lisaa tietoa Filippiineista. Pitanee kirjoitella kattava postaus maasta itsestansa hieman myohemmalla, kunhan materiaalia on kertynyt tarpeeksi.

-Petteri

Aiemmin mainittu tarjous tulla vuoriresortille yoksi oli hieman liian houkutteleva kieltaydyttavaksi, eika Kareniakaan tarvinnut kauaa suostutella lahtemaan. Niinpa torstai-iltana napattiin Karenin ja poikaystavansa Ramken kanssa rummut, kitarat ja muut olennaiset soittopelit matkaan, ja hypattiin meita hakemaan tulleiden skoottereiden selkaan. Matka itsessaan oli jo kokemus, pienen skootterin paalla kolme henkea + iso reppu + viela isompi bongarumpu, tie filippiineille tyypillisesti taynna kuoppia ja toyssyja. Kaiken kruunasi hajalla ollut skootterin ajovalo, joten keskella istunut yritti nayttaa taskulampulla tieta. Suomen poliisilla olisi voinut olla sanomista.

Perille paastya odotti ensin illallinen ekomalliin. Isannat grillailivat possupihveja ja tonnikalafileita seka keittivat ranskalaisia (!). Karen on vegetaristi ja Ramke ei syo edes kalaa joten minun vastuullenihan se jai sitten tuhota ruokaa heidankin edestaan, mika ei koko paivan sukeltamisen jalkeen ollut suurikaan ongelma. Mahtavan illallisen jalkeen koko Jamanin suku liittyi seuraan ja siirryttiin muistomerkin luokse viettamaan iltaa. Kuten moneen kertaan on saanut reissun aikana todeta, lahestulkoon kaikki filippiinilaiset ovat jotenkin musiikillisesti lahjakkaita. Niinpa kitaransoittajista, rummuttajista ja laulajista ei ollut puutetta. Jokaisella tuntui myos olevan kyky loytaa itselleen jokin sovellettu soitin, illan hitteja olivat mm. tyhja lasipullo + kaksi lusikkaa seka kaksi pienta bambukeppia + muovikanisterin pohja. Vahemman musiikillisesti siunattuna suuntauduin tanssijaosastoon, joskin eras Jamanin sukulaismiehista pisti niin huimaa liiketta kehiin etta valilla paadyin vain katsomaan kateellisena vieresta. Eras suvun nuoremmista jasenista yllatti loppuillasta taydellisesti vetamalla todella huimat breakdance-liikkeet, kuulemma MTV:ta katselemalla opetellut.

Ilta oli taatusti yksi reissun ikimuistoisimpia, ja tuntui etta oppi taas paljon filippiinilaisesta kulttuurista ja elamantavasta. Vaikka itselleni kokemus olikin ainutkertainen, kokoontuu ko. porukka muistomerkille soittelemaan parikin kertaa viikossa. Tammoiset leppoisat kokoontumiset perheen ja muun suvun kanssa lieneekin osa sita jotakin mika tekee filippiinilaisista maailman onnellisimman kansan (tai nain ainakin itse vaittavat).

Aamulla herattya kommin makuupussin kanssa huoneesta terassille, jossa katseltiin taydellista auringonnousua. Taman jalkeen yksi suvun pojista kiipesi viela meille puusta kookospahkinat aamupalaksi, kyytipoikana horpittiin vuorella kasvatetuista pavuista valmistettua kahvia.

Takaisin Dumaguetessa olikin aika jatkaa viimein matkaa kohti seuraavaa pysakkia. Ensimmainen Couchsurfing-kokemus oli taydellisen onnistunut, tuntui etta 4 paivan aikana paasi nakemaan ja kokemaan enemman kuin normaalisti olisi mahdollista neljassa viikossa.

-Petteri