Ho Chi Minh City, Vietnam

Ho Chi Minh Cityyn palattiin tosiaan 5. 12. lauantaina, ja kevyen palautumisen jälkeen lähdettiin haistelemaan Samin ja Junen johdolla kaupungin yöelämää.

Eka käytiin maistelemassa korealaista maassa (tai ainakin raflassa) maan tapaan metallisilla syömäpuikoilla. Muuten huttu oli melko lailla peruskamaa, mutta pienenä vinkkinä korealaisten raflojen lähellä asuville: korealainen pitsa on todella maukasta.

Seuraava etappi oli The Factory, joka tarjoili livemusiikkia industriaalihenkisessä ympäristössä. Metallia oli käytetty paljon, menut painoivat varmaan pari kiloa, ja lavan takana näkyi erittäin tyylikkäänä yksityiskohtana kolme isoa tuuletinta. Mestassa oli filippiiniläinen bändi soittamassa, joka Samin mukaan on kaakkoisaasialaisen musiikkikulttuurin parhaimmistoa. Aika hauska oli seurata, kun pitkälettine hevimies lauloi ihan pirun hyvin myös poppia ja rokkia. Vähän oudompi lintu oli sitten joku 8v pikkutyttö, joka ilmeisesti oli tullut paikalle yleisössä olevien vanhempiensa mukana, ja popitteli bändin kanssa lavan edustalla. Saksalaiset lähtivät jossain vaiheessa hotellille nukkumaan, ja iltaa jatkettiin Samin ja Junen avustuksella. Pian tämän jälkeen saatiin ilta oikeen kunnolla käyntiin kun Enter Sandman pärähti soimaan filippiiniläisestä porukasta huolimatta hyvin autenttisen kuuloisena. Ville pääsi oikein yllättämään, ja tanssitti paikallisia tyttöjä hiekkamiestä seuranneiden poppibiisien tahdissa.

Illan toinen baari oli jokin paikallinen rokki-/metallibaari, jossa päästiin sitten nauttimaan hitusen raskaammasta musiikista, yllättäen taas filippiini-virtuoosien tarjoilemana.

Kokonaisuudessaan ilta tarjosi mielenkiintoisen pläjäyksen aasialaista illanviettokulttuuria.

- Pate

Sunnuntaina oli alustavasti tarkoituksena mennä saunomaan johonkin Samin tuntemaan fitness-clubiin. Päivä lähti kuitenkin sen verran hitaasti käyntiin, että shoppailujen ja muiden jälkeen ei oikein ollut enää aikaa käydä saunomassa.

Illalla Junen työkaverit kutsuivat koko poppoon syömään kokonaista sikaa samaiseen ravintolaan, missä aiemmin oltiin vedetty halvat aamupala-dim-sumit. Tällä kertaa ei ollu niin halpaa, sillä laskun loppusumma oli yli 3000000 dongia eli reilu 100 euroa. Ajettiin vielä firman autolla kasinolle, jossa reissuresupekat pääsivät syöttämään vähäisiä rahojaan uhkapelipeikolle. Itse tuli hävittyä $10 kädettömälle yksikätiselle bandiidolle.

Kasinolle siirryttäessä saimme todistaa vielä yhtä vietnamilaisen kulttuurin puolta. Vietnam oli nimittäin juuri voittanut jonkun mitättömän futismatsin muistaakseni Malesiaa vaastaan, ja kadut olivat aivan tupaten täynnä mopoja! Porukka myllytti menemään kiertoliittymässä, ja hyppäsipä joku janari takana tulleen auton katollekin, auton kuljettajan melko suureksi hämmästykseksi. Meidän isäntämme pitivät myös kovaa mekkalaa auton ikkunoista, ja herättivät siinä sivussa melkoisen naurunremakan muissa kiertoliittymän asiakkaissa.

Koko ilta meni siis Junen työkavereiden piikkiin, mikä oli aika uskomaton juttu. Sami selitteli asiaa sillä, että Vietnamissa on hostin tapana tarjota koko ilta vieraille (oli myos kuulemma voittanu kasinolla 1000 dollaria edellisiltana. toim.huom.). Lisäksi tyypit on paikalliseen elintasoon nähden hyväpalkkaisessa duunissa, ja rahaa ei kuulemma saa käytettyä oikein muuhun kuin juhlintaan. Kuitenkin täysin vieraiden ihmisten (noh, oltiinhan me kerran ne aiemmin nähty) kutsuminen illanviettoon lämmitti mukavasti.

- Pate

Morjens,

tänään käytiin vilkaisemassa Cu Chissa Viet-sissien infrastruktuuria eli tunneleita, joita piisaa alueella parisen sataa kilometriä. Jenkit yrittivät sodan aikana kiivaasti hätistellä sissejä ja maajusseja pois Cu Chin alueelta, koska sitä kautta Saigonin valtaus olisi ollut lasten leikkiä. Sisseillehän tämä ei käynyt alkuunkaan. Seuraavaksi seuraa pieni historiapläjäys.

Alun perin 1948 ranskalaisten kiusaksi rakennettuja tunneleita laajennettiin muutaman vuoden aikana kattamaan suuri osa Cu Chin aluetta. Tunneleita löytyy useammasta eri kerroksesta ja syvimmät löytyvät pitkälti meren pinnan alapuolelta noin 20 metriä pintakerroksia alempana. Tunnelien kartat opeteltiin ulkoa ja sitten kartat syötiin, etteivät ne joutuisi vääriin eli jenkkiläisiin käsiin. Ulkopaikkakuntalainen sissi sai aina uudessa kylässä perehdytysjakson ja opintomateriaalin, joka siis lopuksi syötiin parempiin suihin.

Suurin osa tunneleista on äärimmäisen ahtaita, pimeitä, kosteita, tunkkaisia ja tietysti hankalakulkuisia. Viiden kilometrin matkaan saattoi kulua päiviä. Kokkailukin suoritettiin maan alla. Tätä varten sissit kehittelivät viisiosaisen savupiipun, joka suodattaa savua erittäin hyvin. Näin tunneleita ei voitu havaita ilmasta. Kokkailu ajoitettiin aamutuiman tuntumaan, jotta viimeisetkin savun rippeet sekoittuisivat kevyen aamusumun joukkoon. Lisäksi jenkeiltä pohmellettiin saippuat ja shampoot, jotta jenkkien koirapartiot eivät haistaisi mitään epäilyttävää tunnelien suuaukoilla. Nokkelia olivat nuo Viet-sissit.

Mutta tunneleissahan on kivaa! Oli aika jänskää ryömiä pilkkopimeässä ja jäädä välillä kyljistä kiinni ahtaimpiin kohtiin. Sitten edessä joku huutaa täyttä kurkkua että "UMPIKUJA!?" ja paniikki leviää välittömästi kaikkiin muihin. Itse vedin perässäni paidassani kiinni roikkuvaa japanilaistyttöä, joka pelkäsi aivan hulvattomasti.

Eniten huvitti pyöreät jenkit, jotka katselivat tunnelin suuta, ottivat kuvan ja huohottivat takaisin nakkikojulle. Vyöryvät turistimassat latistivat tunnelmaa ankarasti, ja paikalla on jos jonkinmoista kilkekojua. Niin ja jenkkien ja sissien käyttämillä aseilla sai myös räiskiä alueen ampumaradalla, kudit alkaen 24000 dongia eli vajaan euron laaki. Jätettiin väliin.

Tunnelien ja sissien väkästelemien piikkikuoppa-ansojen jälkeen mentiin vielä bussilla krääsämyymälään. Firman nimi oli Handicapped Handicrafts, jonka työntekijöistä suurin osa on sodan takia vammautuneita. Mahdottoman kauniita esineitä tekivät, mutta tusinatyönä, ja aika onnettomalla liksalla. Ostetusta tuotteesta ei varmasti kilahda yhtään dongia tekijän taskuun.

Illalla nähtiin vielä Sami ja June viimeistä kertaa ennen lähtöä kohti Kuolista, syötiin yhdessä kattoraflassa katkikset ja muut herkut ja sitten vielä jäätävä jätskiannos alakerran jätskibaarissa. Makuinahan muun muassa kaikkien kestosuosikit vihreä tee ja nuori riisi. Jälkimmäinen ei oikein maistunut miltään.

Huomenna ennen lentskaria etsitään vielä korealainen pitsarafla, nam!

Ville