Taman Negara National Park, Malaysia

Megakaupunkien kaksoistornit ja muut ylisuuret Nasinneulat alkoivat pikkuhiljaa kaatumaan paalle, joten oli oiva aika seurata viidakkorumpujen kutsua ja napata bussi kohti koillista ja Taman Negaran kansallispuistoa. Paikan oli bongannut Lonely Planetista Pate, jonka tietysti oli paastava paikkaan jota kuvaillaan sanoin "A buzzing, <b>leech-infested</b> mass of primary forest over 130 million years old". Iilareiden lisaksi viidakko tunnetaan myos melko kirjavasta faunastaan, nisakasosastolta onnekas bongari voi nahda niin norsuja kuin tiikereitakin, tosin todennakoisempaa on etta joutuu tyytymaan huomattavasti pienempiin otuksiin.

Melko tiukan aikataulun vuoksi matkamme olisi alkava viidakon tunnetuimmalta sisaankaynnilta, Kuala Tahanilta. Tanne paastiin ajelemalla ensin bussilla Kuala Lumpurista melko pieneen Jerantutin kaupunkiin, missa vuokrattiin opas ja lyotiin lopulliset reissusuunnitelmat lukkoon - viidakossa tultaisiin viettamaan 3 paivaa ja 2 yota. Retkikuntaan liittyi tassa vaiheessa myos chilelaispariskunta, jolla oli samanmoiset suunnitelmat. Paanvaivaa aiheuttivat paikan pankkiautomaatit, silla kaikki lahistolla olevat tarjosivat vain eioota. Pankkikorttikaan ei kelvannut maksuksi, joten ei auttanut muu kuin kaivaa salavuorien syovereista hatavaradollarit, jotka oppaan firma suostui lopulta todella kehnolla kurssilla ottamaan vastaan.

Maksuhassakan jalkeen navigeerattiin n. 2,5 tuntia joen ylajuoksua pitkin Kuala Tahanille. Omalta kohdalta matka meni melko vahvasti pilkkiessa, mutta kameramies onnistui nakojaan bongaamaan lauman vesipuhveleita. Mitaan suurempia elamyksia matka ei kuitenkaan tarjonnut alkuihmetyksen jalkeen.

Saavuttaessa alkoi olla jo hamaraa, joten sovittiin tapaaminen aamuyhdeksaksi ja suunnattiin yoksi yhteen paikan guesthouseista.

-Petteri

30-asteisen ilmastoimattoman huoneen ja kova-aanisen tuulettimen kombo varmistivat, etta ensimmaisen viidakkopaivan aamuna tapaamispaikalle suunnisti melkoisen vasynytta poikaa. Tunnelmat olivat kuitenki korkealla, ja paranivat vaan kun lahdettiin ennen varsinaisen reissun alkua chilelaisten kanssa ottamaan tuntua viidakkoon <a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Canopy_walkway">canopy walkilla</a>. Kyseinen viritelma on maailman pisin riippusilta, joka kulkee 25-40 metrin korkeudessa puusta puuhun, ja tarjoaa melko mukavat nakymat allaolevaan viidakkoon.

Lahtopaikalle palattua oli porukkaan liittynyt viela kaksi innokasta machetenheiluttajaa, hollantilainen Ilse ja amerikkalainen Jens (kun kumminkin ihmettelette niin mainittakoon etta alunperin norjalaista alkuperaa, velipojat olivat kuulemma Lars ja Thor). Opas mukaanluettuna viidakon syvyyksiin lahdettiin siis lopulta muonavahvuudella 1+7, mika tuntui alkuun harmillisen isolta porukalta. Kaikki osanottajat paljastuivat kuitenkin lopulta varsin leppoisaksi vaeksi, joten matka taittui rattoisasti.

Matka aloitettiin suunnistamalla veneella pidemmalle joen ylajuoksulle, ja ensituntumaa kosteuteen saatiin kun voimakas virtaus heitteli tuon tuosta muutamia amparillisia vetta matkustajien niskaan. Parin tunnin matkanteon jalkeen jalkauduttiin ja aloitettiin varsinainen viidakkoon tunkeutuminen. Mihinkaan koskemattomaan sademetsaan ei kuitenkaan lahdetty, vaan retki taittui enemman tai vahemman olemassaolevia polkuja pitkin. Maasto oli kuitenkin varsin hauskaa kulkea, eteen tuli koko ajan erinakoista joenuomaa, puunrunkoa ja jyrkannetta. Vahan valista sai myos tasapainoilla kapeaa tukkia pitkin jonkin pudotuksen ylitse. Elaintenbongailua vaikeutti hieman se, etta katsetta ei voinut polulta nostaa nanosekuntiksikaan tai kompastui valittomasti johonkin miljoonista juurista tai muista esteista.

Kasvillisuutta osaisi joku varmaan kuvailla hienommillakin sanoilla, mutta asiantuntijakommenttini on etta se oli huomattavan suurta ja vihreaa. Kaikki tutunkin nakoiset kasvit tuntuivat olevan kolme kertaa totuttua korkeampia, ja joidenkin puiden juuret ylettyivat maasta yli paan tasalle. Varikkaita kasveja taas ei kuulemma juuri esiinny kuin korkeammilla vuorilla. Aanipuolelta viidakkotunnelmaan paasya edesauttoivat viidakon tsiljardit hyonteiset. Naista ehdoton kestosuosikki oli sirkkeliotus, josta toivottavasti saadaan myohemmin lisatty viela niin aanisamplea kuin virallisempi nimikin.

Varustuksesta mainittakoon viela sen verran etta suurin osa porukasta oli mukana hyvin kevyin jalkinein, monella oli mukana vain lyhytvartiset tennarit. Naillakin toki eteenpain paasi, mutta maasto takasi sen etta kyseiset kengat olivat markina ja taynna mutaa ensimmaisen kuljetun kilometrin jalkeen. Korkeavartiset trekkijalkineet osoittivat jalleen kerran mahtavuutensa, jalat pysyivat mukavan kuivina ja lampina, eivatka iilimadotkaan paasseet aivan niin nopeasti imemisetaisyydelle. Muu varustus ei sitten ollut niinkaan kriittista, pitkalahkeiset housut tai korkeavartiset sukat iilimatojen valttelyyn ja vaihtovaatteet yopymista varten riittivat mukavaan matkantekoon.

Muutaman tunnin vaeltelun jalkeen paastiin viimein ensimmaiselle yopymispaikalle, joka oli massiivinen luola kuin suoraan elokuvista. Sisaan tultua ensimmaisena silmaan osuivat suuret tippukivet, sitten ylospain katsoessa tuhannet luolaa asuttavat lepakot. Alhaalta loytyikin sitten luonnollisesti naiden tuhansien lepakoiden tuottamat kymmenet tuhannet guanolajat, joiden peitossa lattia hyvin suurilta osin oli.

Aloille asetuttua ripusteltiin vaatteet kuivumaan, etsittiin hieman polttopuita ja nautittiin ravitseva illallinen riisia, kasviksia ja tolkkilihaa. Oma ensikosketus iilimatoihin tuli tassa vaiheessa, kun joku huomautti valkoisen paitani olevan vatsan kohdalta melkoisen veressa. Pari puremajalkea kertoivat iilarin olleen paikalla, mutta (erittain tarkat) tutkimukset varmistivat sen jo poistuneen rikospaikalta.

Hamaran tultua leviteltiin makuualustat nuotion ymparille ja pistettiin potkolleen. Luolan ulkopuolella hyonteisten konsertti voimistui massiiviseksi illan pimentyessa, mutta seuraillessa hiljaa kattoa kohti nousevaa savua ja siella pyorivia lepakoita viidakkoseikkailijan silmaa alkoi painaa hyvinkin nopeasti. Yo sujui ilman suurempia herailyja ja paikka oli luultavasti muistettavin missa olen ikina yon viettanyt, joten ensimmainen jungelipaiva oli kokonaisuudessaan erinomaisen onnistunut.

-Petteri

Toinen jungelipäivä alkoi omalta osaltani joskus seiskan tietämillä, kun heräsin guanokasasta ja katselin hitaasti kirkastuvaa luolan suuta. Muut uinuivat vielä sikeästi, joten pomppasin ylös, ja lähdin tutkailemaan luolan ympäristöä. Jokin aamuisessa viidakossa palloilussa on hienoa, ja meninkin vedentarpeen saattelemana läheiselle purolle täyttämään vesipulloa, samalla pysyen varuillani mahdollisia tiikereitä ja muita kuvoituksia silmällä pitäen. Kun se sapelihammaskissa ei sitten kuitenkaan käynyt kimppuuni, palasin luolaan ja löin vedenpuhdistustabletin porisemaan pulloon.

Tavoite oli lähteä liikkeelle 10 tietämillä, joten herätin loppuporukan 9:20 aikoihin. Oppaalla oli ollut ilmeisesti rankat vikat pari yötä, sillä tämä heräsi koko porukasta viimeisenä. Loppujenlopuksi lähtö myöhästyi vain vähäsen, ja pääsimme matkaan 10:15. Tämänpäiväisestä vaelluksesta oli tulossa tarkoituksella kevyempi, jotta meille jäisi aikaa levätä iltapäivällä yöllistä eläintenkatselusessiota ajatellen.

Eka stoppi oli vain parin minuutin kävelyn jälkeen, kun lähdimme tutustumaan tarkemmin edellistä huomattavasti ahtaampiin kalkkikiviluoliin. Tippukivien välissä voimistellessa ympärillä pyöri lukematon määrä lepakoita, ja seinillä juoksenteli luolasirkkoja ja isoja juoksujalkaisia (googlettakaapas piruuttanne kuvahaulla "malaysian giant cave centipede"). :)

Luolaryöminnän jälkeen matka jatkui kohti eläinten väijymistä varten rakennettua piilokojua. Matka taittui joutuisasti oppaan perässä tallatessa, ja noin tunnin tarpomisen jälkeen asetuimme puronvarteen lounaalle, joka koostui laihanlaisesta nuudelikeitosta ja eipä sitten paljon muusta. Lounaalla vallinnutta äänimaailmaa sirkkeliötököineen saa ihmetellä kohtapuoleen tänne lisättävällä videolla. Samalla maistelin miltä se puhdistettu vesi maistuu, ja täytyy sanoa ettei kauhupuheet hirveän makuisesta jodiliemestä pitäneet alkuunkaan paikkaansa, ihan perus vettä se oli. Puro ylitettiin ruokapöytänäkin toiminutta valtavaa puunrunkoa pitkin noin parin metrin korkeudessa, ja about tunnin kävelyn päätteeksi saavuimme kojulle.

Kokonaisuudessaan tokana päivänä tuli siis käveltyä vain pari tuntia, mutta tästäkin huolimatta hiksa oli melkoinen. Lähdin siis läheiselle purolle (taas tiikereitä varoen) hakemaan lisää vettä ja suorittamaan
eräänlaisen kylpemisen roiskimalla vettä päälleni puron vierellä kykkien.

Asetuimme kaikki aloillemme kiviseen piilokojuun odottelemaan illan tuloa. Opasta myöten kaikki taisivat heittää itsensä uneen, kun taas itsellä lähti sisäinen kodinhengetär käyntiin. Korjasin jeesusteipillä vuotavan putken, ja moppasin lattian iilimadonsekaisesta vedestä puhtaaksi. Jossain vaiheessa paikalle ilmestyi joku venäläinen janari kyselemään josko sadevesi olisi juomakelpoista. Tyyppi oli kävellyt itsekseen koko reitin Kuala Tahanista kojulle, ja meinasi jatkaa vielä eilisen maihinnousupaikkamme tietämille samana päivänä. Paikalla saapui myös myöhemmin nelihenkinen porukka, joka oli juuri tullut kojun viereen veneellä, ja meinasi lähteä aamulla samaa reittiä meidän kanssa takaisin Kuala Tahaniin.

Ilta alkoi hämärtää, ja asetuimme tutkailemaan piilokojun edustalla olevaa juomapaikkaa isompien eläinten toivossa. Kojussa kävi keskustelu sen verran kovalla, että jossain vaiheessa jouduin rikkomaan suomalaisten perinteistä kyräilyprotokollaa, ja pyytämään kaikkia ystävällisesti kuiskaamaan. Ilta pimeni nopeasti, ja pian edes Villen über-kamera ei saanut aukiolta talteen yhtään mitään. Puurajan yläpuolella sen sijaan avautui todella näyttävä tähtitaivas, josta saatiinkin pari hyvää shottia useamman kymmenen sekunnin hengenpidätyksellä ja uskomattomilla purkkavirityksillä kameran tukemiseksi paikalleen.

Paikka itsessään ei ollut niin siisti kuin viimeöinen lepakkoluola, mutta täälläkin päästiin osalliseksi viidakon asujaimista. Itse en asiasta ollut tietoinen, mutta sekä Veronica (se chileläinen tsiksi) ja Petteri olivat yöllä heränneet outoon rapinaan, ja löytäneet viidakkorotan mutustamassa eväskeksejä päänsä vierestä. Aamulla opas sanoi tappaneensa rottia kaksikin kappaletta.

- Pate

Tarkoitus oli uppia videohaastattelu allekirjoittaneen tunnelmista kolmannen päivän iltana, mutta joudutaan odottelemaan sutjakkaampia internetsejä.

Kolmas päivä alkoi tutulla rutiinilla: parit keksit ja paahtoleivät naamariin ja baanalle. Olo oli vielä aika hyvä, vaikka kahtena päivänä olin hikoillut jokseenkin kaiken liikenevän nesteen pois ruumiista. Edellisen kerran kävin vessassa 52 tuntia sitten Kuala Tahanissa.

Parin tunnin kävelyn jälkeen olo alkoi heikentyä nopeasti. Aluksi tuli kylmä, mitä ei ole tapahtunut Chengdun jälkeen. Sitten loppui hikoilu. Tässä vaiheessa olin jo kovasti huolissani, mutta matkaa ei ollut jäljellä enää kuin alle pari tuntia, joten koitin kestää kyydissä mukana. Lounastauolle päästiin ilman suurempia ongelmia, mutta olin hyvin hengästynyt. Istuttiin joen varrella vajaa tunti, mutta olin edelleen hyvin hengästynyt. Asiaa ei auttanut se, että ruokaa ei ollut riittävästi kaikille: opas ei syönyt oikeastaan mitään ja minulle riitti nuudelien keittämisestä jääneet vedet ja pari keksiä.

Kammetessani itseäni jyrkkää joen pengertä ylös tajusin, että nyt ei ole enää tippaakaan nestettä ruumiissa ja voimat ovat loppu. Jouduin pysähtelemään jatkuvasti. Lopulta ilmoitin, että en pysty jatkamaan loppuun asti ja jaoimme retkikunnan kahtia. Jäin oppaan kanssa odottelemaan venettä ja muut jatkoivat polkua pitkin kohti Kuala Tahania.

Opas oli kuulevinaan kaukaisuudesta veneen ääniä ja käytännössä juoksi pystysuoraa rinnettä alas rannalle. Täysin käsittämätön ninja! Yksi vene tulikin nopeasti paikalle ja opas päästi kolme hilpeää kiljaisua, jotka kertoivat veneessä olijoille, että nyt on hätä. Tai ainakin olisi syytä pysähtyä. Väsynyt mies kellahti veneeseen ja ajeltiin Kuala Tahaniin. Laiturilla en meinannut päästä muutamaa rappua ylös. Meni varmaan pari tuntia istuessa ja juodessa kylmää, kunnes jonkinlainen tolkku palautui ja pahin kuumotus meni ohi.

En ole vastaavaa kokenut koskaan aikaisemmin, onneksi selvittiin ilman tämän suurempia ongelmia. Nyt pari päivää myöhemmin olo on edelleen hieman väsynyt, mutta pahin on takana. Tiukka nesteytys päällä ja suihku kolme kertaa päivässä helpottaa kummasti.

Tänään lennetäänkin sitten jo Borneon paratiisisaarelle suorittamaan lopullinen toipuminen. Yksitoista päivää saarella ilman kenttää tai nettiä riittänee. Tämä voi siis olla viimeinen blogipostaus hetkeen. Jatkosuunnitelmista sen verran, että joulu vietetään paratiisisaarella, sieltä jakaudutaan hetkeksi kahtia uudeksi vuodeksi: minä ja Pate Kinabalu-vuorta huiputtamaan ja Petteri lähtee Liisan kanssa katsastamaan Singaporea.

Ville